Alkusivu

 

Sinkkipinnoitteiden korroosio

Teräs on aikamme käytetyin materiaali. Valitettavasti teräksen merkittävä haittapuoli on suuri korroosionopeus.Siksi teräsesineiden ja -rakenteiden suojaamisella on suuri taloudellinen merkitys. Paras korroosiosuoja saadaan aikaan sinkin avulla. Sinkkipinnoite suojaa terästä kahdella tavalla:


• Sulkuvaikutuksella eli estämällä hapen ja kosteuden pääsyn teräspinnalle.
• Katodisella suojausvaikutuksella naarmuissa, iskujäljissä, leikkausreunoissa yms.


Sinkki on epäjalo metalli, jolla on suuri korroosiotaipumus.
Korroosionopeus pysyy kuitenkin matalana useimmissa ympäristöissä, mikä johtuu sinkin pintaan nopeasti muodostuvista korroosiotuotteista, jotka puolestaan tarjoavat suojan korroosion etenemistä
vastaan.


Korroosio ilmassa
Kun kuumasinkitty esine nostetaan sinkkikylvystä, yhtyy ilman happi välittömästi sinkkipinnoitteeseen muodostaen sinkkioksidia. Prosessi aiheutuu ilman vesi- ja hiilidioksidipitoisuuden vaikutuksesta, ja sen tuloksena muodostuu emäksisiä sinkkikarbonaatteja. Nämä muodostavat tiiviin kerroksen, jolla on erinomainen kiinnipysyvyys. Koska karbonaattien vesiliukoisuus on hyvin alhainen, ne muodostavat hyvän suojan sinkitylle pinnalle. Ilma sisältää kuitenkin myös rikkidioksideja, jotka muuttavat emäksisen sinkkikarbonaatin helpommin liukeneviksi sinkkisulfidiksi ja sinkkisulfaatiksi. Ilman rikkidioksidipitoisuus on kuitenkin laskenut voimakkaasti viime vuosina, minkä ansiosta myös sinkin korroosio on vähentynyt.


Ilman rikkidioksidipitoisuus vaikuttaa siis korroosionopeuteen. Korroosiota tapahtuu siksi enemmän teollisuusilmastossa kuin kaupunki- ja maaseutuympäristössä. Altistumiskulmalla on merkitystä kaikissa ympäristöissä. Korroosio on nopeampaa vaakatasoisella kuin pystysuoralla pinnalla. Suojassa olevat pinnat syöpyvät vähemmän kuin suojattomat.


Sinkkipintaan, joka altistuu ilman vaikutukselle joitakin kuukausia, syntyy vaaleanharmaa mattapinta
(kuva 1). Meriympäristössä sinkin korroosioon vaikuttaa ilman suolapitoisuus.
Meri-ilmassa on kui-tenkin myös pieninä pitoisuuksina magnesiumsuoloja, joilla on hyvä passivoiva vaikutus, joka hillitsee
korroosiota. Lisäksi suolapitoisuus vähenee nopeasti sisämaahan päin mentäessä.


Sinkin korroosioon vaikuttavat siis monet tekijät.Siksi korroosionopeudelle ei ole mahdollista antaa yleispätevää kaavaa. Sinkkipinnoitteita on kuitenkin käytetty kauan suojaamaan terästä ruostumiselta mitä vaihtelevimmissa olosuhteissa, minkä ansiosta sinkin korroosiosta ja korroosionopeudesta eri ympäristöissä tiedetään paljon. Nykyään esimerkiksi tunnetaan sinkkipinnoitteita, jotka ovat olleet altistuneena yli sata vuotta.

 

Kuva 1. Altistunut pinta, jossa sinkkipinnoitteen ulkokerros on puhdasta sinkkiä. Kirkas pinta katoaa ja korvautuu harmailla korroosiotuotteilla, joita joskus kutsutaan sinkkipatinaksi. Kuva 2. Punaruskea värjäytyminen.

 

Punaruskea värjäytyminen
Piillä tiivistetyt teräkset, joissa rautasinkkifaasin osuus sinkkikerroksessa on korkea, voivat jonkin aikaa altistuneena oltuaan saada punaruskean värisävyn,joka syvenee ajan myötä. Rautasinkkifaasi korrodoituu, missä yhteydessä siitä vapautuu rautaa, joka muodostaa ruostetta ilman tai sadeveden kosteuden vaikutuksesta. Ruosteella on voimakas värjäävä vaikutus, ja jopa pienet määrät saattavat saada aikaan merkittävää värjäytymistä (kuva 2).

 

Voimakasta värjäytymistä pidetään helposti merkkinä ruostesuojauskyvyn heikentymisestä tai katoamisesta.

 

Tämä pitää harvoin paikkansa. Rautasinkkiseos suojaa terästä paremmin kuin puhdas sinkki – jopa
30 % parannuksia on havaittu. Värjäytynyt pinta voidaan hyvin maalata, jos niin on ulkonäkösyistä
tarpeen. Eräällä värjäytyneellä valopylväällä, joka oli ollut käytössä yli 30 vuotta, oli mittauksissa todettu
olevan n. 70 mikrometrin sinkkikerros jäljellä, mikä pidentää sen käyttöikää noin 50 vuodella.


Korroosio nesteissä
Kuten ilmassa tapahtuvassa korroosiossa myös nesteeseen asetettu sinkkipinta peittyy yleensä korroosiotuotteista muodostuvalla suojakerroksella. Nesteet voivat olla happamia tai emäksisiä ja sisältää liuenneena tai kiinteinä hiukkasina olevia syövyttäviä aineita. Nesteen virtausnopeudella ja lämpötilalla on
myös suuri merkitys. Nämä tekijät yhdessä aiheuttavat sen, että suojakerroksen koostumus voi vaihdella suuresti tai että sitä ei muodostu ollenkaan.

Sähkökemiallisella korroosiolla, jonka merkitys ilmassa on toisarvoinen, on suuri merkitys nesteissä.
Sähkökemiallinen korroosio riippuu nesteen sähkönjohtokyvystä. Siitä puolestaan riippuu, miten pienille
tai suurille alueille sinkin suojavaikutus ulottuu.

 

Suurin merkitys on nesteen pH-arvolla. Sinkin korroosionopeus on yleensä suhteellisen alhainen ja vakaa, kun pH on 5,5–12,5 ja lämpötila 0–20 °C.


Kovat vedet, jotka sisältävät kalkkia ja magnesiumia, ovat vain vähän syövyttäviä. Nämä aineet muodostavat yhdessä hiilihapon kanssa sinkkipinnalle niukkaliukoisia karbonaatteja ja saavat aikaan pysyvän suojakerroksen, joka estää korroosion jatkumisen. Pehmeät vedet syövyttävät usein sinkkiä, koska niistä puuttuu suoloja, minkä vuoksi suojakerrosta ei muodostu. Poikkeustapauksissa sinkin ja teräksen välillä voi tapahtua myös potentiaalivaihdos, niin että teräksestä tulee sähköparin anodi (liukeneva napa). Tällaisissa tapauksissa on olemassa pistekorroosion vaara. Hiilihappo, sulfaatit ja kloridit vastustavat potentiaalivaihdosta, joten se ei tapahdu esimerkiksi merivedessä. Erittäin puhtaassa vedessä ilmiö voi sen sijaan esiintyä.

 

Eräiden Suomen, Norjan ja Ruotsin vesistöjen ja järvien vedet ovat syövyttäviä pehmeitä vesiä.

 

 

Kuva 3. Eripaksuisten sinkkikerrosten keskimääräinen kesto eri vesissä.  

 

Jos veden virtausnopeus on yli 0,5 m/s, suojakerroksen muodostuminen sinkkipinnalle estyy ja korroosio nopeutuu.


Veden lämpötila vaikuttaa huomattavasti korroosionopeuteen. Yli 55 °C:ssa suojakerroksia muodostavien korroosiotuotteiden rakenteista tulee raemaisia ja niiden kiinnipysyvyys sinkkipinnassa heikkenee. Ne irtoavat helposti, jolloin sinkin pinta paljastuu ja syöpyy edelleen.


Korroosionopeus saavuttaa huippunsa n. 70 °C:ssa, josta se laskee siten, että 100 °C:ssa se on samansuuruinen kuin 50 °C:ssa.


Kuten tästä ilmenee, korroosioprosessin kulku vedessä on hyvin monimutkainen, ja yleispäteviä ohjeita
on vaikea antaa. Käytännön kokemusta on kuitenkin olemassa, ja kuvassa 3 onkin esitetty ohjearvoja joillekin vesityypeille. Lisätietoa on saatavilla kirjallisuusviitteistä.

 

Valkoruoste
Joskus sinkityillä pinnoilla esiintyy valkoista, jauhemaista, paksuhkoa kerrostumaa, jota kutsutaan valkoruosteeksi tai sinkkihomeeksi (kuva 4). Valkoruostetta esiintyy, jos sinkityt tavarat joutuvat alttiiksi
kondenssi- tai sadevedelle, joka jää makaamaan esineiden pinnalle. Näin voi käydä paikoissa, joihin syntyy kapeita rakoja esim. toisiinsa koskettavien pintojen tai tiiviisti ladottujen levyjen välissä. Valkoruostetta syntyy hyvin harvoin sellaisille sinkkipinnoille, joilla on hyvä ilmanvaihto tai joille korroosiotuotteet ovat jo muodostaneet normaalin suojakerroksen. Syöpyminen lakkaa, kun pinta pääsee vapaasti kosketukseen ilman kanssa. Ilma kuluttaa kappaleessa olevan valkoruosteen vähitellen pois, jolloin sinkkipinta saa takaisin kuumasinkityn pinnan tavanomaisen ulkonäön.


Koska valkoruosteen tilavuus on noin 500 kertaa suurempi kuin sinkin, josta se on muodostunut, korroosio voi näyttää vaaralliselta. Useimmiten valkoruosteen aiheuttamalla syöpymällä on vain vähäinen tai olematon vaikutus korroosiosuojauksen kestoikään. Hyvin ohuissa pinnoitteissa, esim. sähkösinkityissä esineissä, voi voimakas syöpymä kuitenkin olla haitallinen.


Valkoruosteen syntyminen voidaan parhaiten välttää estämällä sinkkikylvystä tulevien pintojen pääsy kosketukseen kondenssi- tai sadeveden kanssa varastoinnin tai kuljetuksen aikana. Valkoruosteongelma
voidaan välttää varastoimalla tavarat muutamaksi päiväksi katoksen alle tai asettamalla ne niin, että vesi
valuu pois ja ilma vaihtuu kaikilla sivuilla (kuva 10-5). Jo muodostunut valkoruoste voidaan poistaa kohtuullisella mekaanisella tai kemiallisella käsittelyllä. Kuumasinkitysstandardin mukaan valkoruoste ei ole hyväksyttävä reklamaatioperuste.

 

 

Kuva 4. Liian tiiviisti pinottuun materiaaliin syntynyttä valkoruostetta. Kuva 5. Valkoruoste vältetään pakkaamalla tavara välitukien avulla siten, että ilmankierto toimii, sekä kallistamalla tavara niin, että sen päälle ei kerry vettä.

 

Korroosio maaperässä
Korroosio-olosuhteet maaperässä ovat hyvin monimutkaiset ja vaihtelut voivat olla hyvin suuria jopa toisiaan
lähellä olevissa paikoissa. Suomen maaperä ei yleensä ole kovin syövyttävää (kuva 6). Sinkin keskimääräinen syöpyminen on 5 μm vuodessa. Erittäin syövyttävät maalajit ovat harvinaisia.


Maaperän syövyttävyys voidaan mitata esimerkiksi mittaamalla sen sähkövastus (kuva 7). Jos maaperän sähkövastusta ei voida määrittää, voidaan kuitenkin tehdä päätelmiä kuvassa 6 esitettyjen nyrkkisääntöjen avulla. On kuitenkin suositeltavaa kysyä aina neuvoa asiantuntijoilta, kun metalleja halutaan asettaa kosketuksiin maaperän kanssa.

 

Kuva 6. Eri maalajien syövyttävyys.

 

Kuva 7. Maaperän syövyttävyys eri vastuksilla sekä ehdotukset sopivasta korroosiosuojauksesta.


Sähkökemiallinen korroosio
Jos kaksi eri metallia tai metalliseosta on yhteen liitettyinä sähköä johtavassa liuoksessa elektrolyytissä
muodostuu galvaaninen pari. Metallien potentiaalit kyseessä olevassa elektrolyytissä ratkaisevat, kummasta tulee anodi, kummasta katodi.

 

Merivedessä, joka usein vastaa käytännön olosuhteita, asettuvat eri metallit ja metalliseokset taulukon 8 mukaiseen järjestykseen sähkökemiallisessa jännitesarjassa.


Jos teräs yhdistetään kupariin tai messinkiin, tulee teräksestä sähköparin anodi, joka syöpyy. Jos teräs
sitä vastoin kytketään kadmiumiin, alumiiniin, sinkkiin tai magnesiumiin, tulee teräksestä katodi, joka ei
syövy, kun taas anodimetalli syöpyy, kuva 9.

 


Kuva 9. Galvaaninen korroosio: sinkki kontaktissa teräkseen vedessä.

 

Sähkökemiallista korroosiota käytetään hyödyksi suojattaessa vedessä olevia rakenteita korroosiota vastaan. Tästä käytetään nimitystä katodinen suojaus.

Kuva 8. Galvaaninen jännitesarja merivedessä 25 ºC lämpötilassa. Kuva 10. Paksuudeltaan 60 μm olevaan sinkkikerrokseen on jyrsitty 6 mm leveä ura, joka ulottuu teräkseen saakka. Näyte on sitten asetettu alttiiksi rasittavalle teollisuusmeri-ilmastolle Alankomaissa 5 vuoden ajaksi. Huomaa sinkkisuoloista koostuva pinnoitekerros urassa sekä ruosteen täydellinen puuttuminen.

Sinkityksen katodinen suojauskyky
Kuumasinkityssä teräksessä on sinkki tiukasti kiinni teräksessä. Jos sinkkipinnoite vaurioituu, syntyy kosteuden läsnäollessa galvaaninen pari. Elektrolyytti voi olla kondenssivettä tai sadevettä. Tässä parissa
sinkistä tulee anodi eli liukeneva napa, joka syöpyy. Paljaasta teräksestä tulee katodi, joka ei syövy

.
Alkuvaiheessa voidaan usein nähdä heikkoa ruosteenmuodostusta paljaalla teräspinnalla, mutta jälkeenpäin syntyy vaaleanharmaita kohtia, jotka vähitellen peittävät koko vioittuneen alueen, kuva 10-10.
Sinkkipinnoite syöpyy ja niukkaliukoiset sinkkiyhdisteet kulkeutuvat sähköparin katodille, jossa ne suojaavat terästä korroosiolta. Tätä kutsutaan usein ”itsestään korjautumiseksi”, mutta se on harhaanjohtava sanonta, koska sinkkipinnoite ei palaudu ennalleen.


Jos sinkitty kappale on vedessä, eivät sinkin korroosiotuotteet aina saostu vaurioituneeseen kohtaan vaan huuhtoutuvat pois etenkin virtaavassa vedessä. Suojausvaikutus säilyy kuitenkin, ellei paljas teräspinta
ole liian suuri. Terästä suojaa sähkövirta, joka kehittyy galvaanisessa parissa, kun sinkki syöpyy.


Katodisen suojan ansiosta ei ruoste pääse ”ryömimään” pinnoitteen alle vauriotapauksissa samalla tavoin kuin maalipinnoitteissa tai sellaisissa pinnoitteissa, jotka ovat jalompia kuin teräs, kuva 11.

 

Terästen sinkkipinnoitteet ovat siten ainutlaatuisia siinä suhteessa, että suurehkotkaan viat pinnoitteessa eivät merkittävästi huononna ruosteenestokykyä. Katodisen suojan laajuus on kokonaan riippuvainen siitä, mikä elektrolyytti aikaansaa parin. Normaalissa ilmastorasituksessa suojavaikutus on joitakin millimetrejä. Merivedessä sitä vastoin suojavaikutus ulottuu huomattavasti kauemmaksi.

 

 

Kuva 11. Kaaviokuva vauriokohdan vaikutuksesta eri tyyppisiin ruostesuojapinnoitteisiin.


Galvaaninen korroosio sinkityssä teräksessä, joka on kontaktissa betoniin valetun raudoitusteräksen kanssa
Jos kuumasinkitty teräs pääsee kontaktiin betoniin valetun raudoitusteräksen kanssa ja läsnä on elektrolyytti, saattaa muodostua galvaaninen korroosiopari. Tämä ongelma on havaittu sekä tieympäristöissä, joissa kuumasinkityt tolpat ovat tulleet kontaktiin siltojen raudoituksen kanssa, että eläinsuojissa, joissa on syntynyt kontakti potentiaalitasatun rakennuksen kanssa.

 

Kun tavallinen hiiliteräksestä valmistettu raudoitusteräs valetaan betoniin, se muuttuu passivoiduksi (jaloksi), mikä tarkoittaa sitä, että se saa ruostumatonta terästä vastaavan korroosiopotentiaalin. Jos eläinsuojan sisustusrakenne, joka tavallisesti on kuumasinkitty, yhdistetään betoniin valettuun raudoitusteräkseen,syntyy galvaaninen pari, jossa joissakin tapauksissa on havaittu hyvin nopea sinkin korroosio.


Kun sinkki on syöpynyt pois, syöpyminen jatkuu sen alla olevassa teräksessä, mikä aiheuttaa ajan kuluessa tolppien ja listojen rikkoutumisen ruostumisen tähden. Syynä on se, että nesteessä, lannassa tai kuivikkeessa olevien rakenteiden teräksen korroosiopotentiaali on huomattavan negatiivinen (epäjalo) verrattuna betonin sisässä olevan raudoitukseen, joka on passivoitu. Huolimatta siitä, että kyseessä on samantyyppinen teräs, erilaiset käyttöympäristöt aiheuttavat sen, että betonin raudoitusteräksestä tulee galvaanisen parin katodi ja kosteudelle altistuneesta teräksestä anodi.


Galvaanisessa korroosiossa myös katodin (jalompi metalli) ja anodin (epäjaompi metalli) koolla on tärkeä merkitys. Tässä tapauksessa teräsverkon (katodi) koko on suuri suhteessa kuumasinkittyyn teräkseen, jonka anodipinta koostuu yksinomaan siitä pienestä paikallisesta alueesta, jossa elektrolyytti on kosketuksessa metalliin. Tämä epäedullinen kokosuhde osaltaan nopeuttaa korroosiota.


Korroosiovaurioita havaitaan esim. eläinten pilttuiden alaosan rakenteissa, jotka altistuvat virtsalle ja lannalle, sekä eläinten vesikuppien yhteydessä. Korroosion etenemisnopeus riippuu useista eri tekijöistä. Altistuneiden pintojen kuivana- ja märkänäoloaikojen suhde, kuivikkeen tyyppi, eläinten käyttäytymistapa ja tallin rakenne (pilttuu, karsina, vapaa kulku) vaikuttavat korroosion etenemiseen. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että kuivikemateriaali, jolla on suuri imukyky, kuivattaa ympäristöä ja pienentää kiihtyneen korroosion riskiä.


Tieympäristöissä galvaaninen korroosio tapahtuu tolppien tyviosassa, jossa elektrolyytti on läsnä sadeveden, lumisohjon ja maantiesuolan muodossa.


Korroosion pysäyttämiseksi tulee katkaista joko yhteys kuumasinkityn teräksen ja betoniraudoituksen välillä tai yhteys kuumasinkityn teräksen ja elektrolyytin välillä. Viimeksi mainittu voidaan tehdä esim. konstruktiomuutoksen avulla tai eristämällä kuumasinkityn teräksen alttiit alueet maalilla tai muulla materiaalilla.


Sinkkipinoitteet kontaktissa muiden metallien kanssa

Kuten kuvasta 8 ilmenee, sinkki on epäjalompi kuin useimmat käyttömetallit, joten sinkki suojaa niitä
korroosiolta. Tällaisia yhdistelmiä on kuitenkin periaatteessa vältettävä, ja eräs hyvä keino on käyttää sähköä johtamattomia välikerroksia, jotka on tehty muovista tai kumista.


Ilmassa tai melko kuivissa ympäristöissä alumiinia ja ruostumattomia teräksiä voidaan usein yhdistää suoraan sinkittyyn materialiin ilman, että syntyy merkittävää korroosiota (ks. kuva 12). Varovaisuutta on kuitenkin noudatettava, jotta katodipinta ei muodostu liian suureksi anodipintaan nähden. Vedessä täytyy aina käyttää eristävää välikerrosta. Kupari ja kupariseokset ovat sähköisesti aktiivisempia. Lisäksi esiintyy kupari-ionien liukenemista, mikä aiheuttaa merkittävää syöpymistä. Siksi "värillisiä" metalleja ei koskaan saa asettaa kontaktiin sinkityn teräksen kanssa ilman välikerrosta (kuva 13).

 

Kuva 12. Kuumasinkitty ruuvi, jossa on haponkestävät mutterit, 15 vuoden altistumisen jälkeen meriympäristössä. Merkityksetön määrä galvaanista korroosiota. Kuva 13. Messinkiruuvi sinkityssä teräksessä syövyttää
sinkkiä.


Rakennusaineiden vaikutus kuumasinkittyyn teräkseen

Kostea laasti ja rappaus syövyttävät sinkkiä jonkin verran. Syöpyminen lakkaa, kun materiaali on kuivunut. Kuivaan tai hieman kosteaan puuhun, sekä kyllästettyyn että kyllästämättömään, voidaan käyttää kuumasinkittyjä nauloja.

 

Betoniteräs voi joissakin olosuhteissa syöpyä, kun kosteutta tunkeutuu betoniin halkeamien ja huokosten
kautta. Koska muodostuneilla korroosiotuotteilla on suurempi tilavuus kuin alkuperäisellä teräksellä, voi terästä peittävä betonikerros murtua, kuva 10-14. Osittain betoniin valettu teräs, kuten ruuvit ja kulmaraudat ovat usein heikosti ruostesuojattuja. Paitsi halkeamia ja lohkeamista, aiheuttavat ne ruostevalumia alla oleviin betonipintoihin.


Tämäntyyppiset vahingot voidaan välttää kuumasinkitsemällä teräkset. Tästä on paljon etua, sillä mm.
raudoitusta peittävää betonikerrosta voidaan ohentaa. Tällöin rakenteen paino kevenee. Kuumasinkittyjä
betoniteräksiä tai -verkkoja käytetäessä eliminoidaan tehokkaasti kevyihin julkisivuelementteihin mahdollisesti tulevat rumentavat ruostevalumat.


Englantilaisten tutkimusten mukaan (30) ovat sileitten betoniterästen tartunta-arvot keskimäärin. kuumasinkitty teräs        3,3 - 3,6 MPa
musta teräs                   1,3 - 4,8 MPa


Mustan teräksen suuri hajonta johtuu erilaisista ruostumisasteista, valssihilseen määrästä ja koostumuksesta jne.


Suomalaisten tutkimusten mukaan (31) ovat harjateräksen tartunta-arvot, kun 0,1 mm:n liukuma vetokokeessa on tapahtunut, seuraavat:

musta teräs 150 MPa
kuumasinkitty teräs 160 MPa
kuumasinkitty ja kromatoitu teräs 190 MPa


Betonia valettaessa on sen pH-arvo noin 13. Näin korkeissa pH-arvoissa uusi sinkkipinta reagoi ja syntyy
vetykaasua, jonka voisi ajatella johtavan huonoon tartuntaan. Reaktio pysähtyy kuitenkin heti kun betoni on kovettunut. Muodostuneet kaasukuplat häviävät, joten pysyvää huokoisuutta ei synny.

 

Kuva 14. Pintakerroksen irtoaminen raudoituksen yläpuolelta betoniteräksen korroosion vuoksi. Kuva 15 Kuumasinittyä raudoitusta sillassa.

Jotta vältettäisin tuoreen sinkin ja kostean betonin väliset reaktiot, sinkittyjä teräksiä olisi varastoitava
ilmastossa joitakin viikkoja. Syntyvä emäksisistä karbonateista koostuva pintakerros vähentää korroosio-
ta ja kaasun muodostusta sekä parantaa tartuntaa. Toinen tapa estää tuoreen betonin reaktio on kromatoida sinkitty teräs. Lisäksi on vielä mahdollista lisätä kromaatteja, n. 40 ppm seoksen painosta, veteen betonia sekoitettaessa. Kromatoinnin tarttuvuutta parantavan vaikutuksen vahvistaa aikaisemmin mainittu suomalainen tutkimus (31).

 

Kuumasinkittyjen esineiden pakkaus ja kuljetus
Vaikka kuumasinkityt rakenteet kestävät kovaakin käsittelyä, on niitä toimitettaessa ja varastoitaessa syytä käsitellä järkevästi. Yksinkertaiset pakkaukset ja pitkien esineiden niputus eivät ainoastaan suojaa mekaanisilta vaurioilta, vaan ovat myös kuljetusteknisesti edullisia. Niput on tehtävä niin, että vältetään valkoruosteen muodostuminen. Esim. välipuiden avulla saadaan tällaiset reaktiot estetyksi, kuvat 16 ja 17
.

 

Kuva 16. Kuumasinkittyjä tuotteita valmiina toimitettavaksi
asiakkaalle.
Kuva 17. Oikein pakattuja tuotteita.


 

 

 

 


 

Alkusivu